Serenity (2019)

Aloitan tämän lyhyen arvioni sanomalla, että mielestäni lähes kaikki ovat ymmärtäneet tämän leffan väärin. Tyypillistä *pah!* Serenityssä on puutteensa, sen myönnän, mutta onhan siinä nyt helvetin rohkea idea kanssa!! Vai väitättekö ettei muka ole? Miettikääpä mille ns. tusinakamalle annetaan 7-8 tähteä kymmenestä ja tämä leffa on saanut muka ainoastaan 5,4/10 IMDB:ssä!? Rikollista!! Etenkin, kun leffaa tähdittävät Hollywoodin isot nimet (sekä Jason Clarke, yök!, joka kylläkin on loistava valinta juuri tähän rooliin) ja se on markkinoitu yleisölle perus-Hollywoodina. Oletuksena siis on, että Serenity on täysin normatiivista ja konventionaalista taloushyödykettä. Sellaisenahan Hollywoodelokuvafanit, jollainen itsekkin olen, yleensä Hollywoodimme haluammekin: Cruise juoksee; McConaughey virnistele; Harrison Ford kähisee ja naamailee; Brad Pitt on ärsyttävän ylimielinen ja tietoinen leuakkaan kerubinaamansa vetovoimasta, mutta onnistuu jotenkin kuitenkin olemaan samastuttava; ja Keanu on kuin vastikään kryojäästä sulatettu, mutta jotenkin ihmeen kaupalla kuitenkin karismaattisen maaginen. All is well in the land! Näitä odotuksia vasten Serenity heittää sinut perseellesi! Jos siis vaan annat mahdollisuuden sille. Jos et, voit liittyä niiden kriitikkojen joukkoon, jotka nillittävät elokuvan huonoutta ymmärtämättä sen ideaa.

Serenity näyttää hyvältä standardi Hollywood-tuotannolta eli ensi alkujaan oletus on, että se tulee olemaan standardeja noudeattava myös tarinaltaan. En spoilaa tässä leffan juonta mutta sanonpa vaan, että eksistentiaalinen elokuva on kyseessä. Kaikki, jotka muistavat pelin Myst saattavat kokea jotain sitä henkiviä aution saaren viboja elokuvaa katsellessaan. Osalta kriitikoista tämä meni kaikki luonnollisestikin ohi ja muutenkin, kuten tavallista, lähes kaikki olivat väärässä leffan suhteen. Paitsi minä ;) 

Serenity on hyvä ja rohkea leffa, virheistään huolimatta. Ne, joilla on hitunen mielikuvitusta niin tätä hitusta tämän elokuva varmasti stimuloi. Muussa tapauksessa voit mennä mieikuvituksettomien jonon perälle ja kävellä katsomaan jotain jonka joku toinen on todennut jossain ns. "laadukkaaksi". Jos sinua muuten kiinnostaa laatuun liittyvät ongelmat ja niiden pohtiminen tsekkaa tämä teksti taidemusiikista. 

Kiitos!

********HUOM! SPOILEREITA!***********

Yhdessä arviossa Serenitystä valiteltiin elokuvan kökköä dialogia ja pökkelöitä hahmoja. Tursakkeet kriitikot sentään!! Elokuvan ideanahan oli, että siinä olevat hahmot olivat teinipojan kirjoittamia tietokonepelihahmoja, jotka alkoivat vähin erin tajuta olevansa pelissä - tai ainakin yksi alkoi tätä eksistentiaalista pulmaa pähkäillä. Totta kai teinin kirjoittamat pelihahmot puhuvat kliseisen puisevasti ja ovat pökkelöitä! Kenties joku Budelaire, Norman Mailer, tai Melville tai vastaava, osasi suoltaa monitahoista ja ns. aikuismaista tekstiä jo teininä, mutta he ovatkin kirjallisuuden klassikoita. Tässä puhutaan nyt kummiskin ohjelmoijana/pleinkehittäjänä lahjakkaasta teinistä, mutta tuksin kummiskaan mistään varsinaisesta käsikirjoittajasta saatikka kirjailijasta. Näin minä asian ainakin näin ja mielestäni muoto peilasi hienosti sisältöä. 

Myös esim. McConaugheyn näyttelemän päähenkilön teinimainen suhtautumien seksiin eräänlaisena kilpailuna, jossa on voittajia ja häviäjiä, peilasi mielestäni hienosti teinipojan tuntemuksia liittyen seksuaalisuuteen, seksiin ja läheisyyteen. Väittääkö joku lukija muka, ettei hän tuon ikäisenä kokenut monasti noita asioita kuten Hector laulaa: "kuinka paljon, kuinka turhaan hellyyttä mä silloin pelkäsin"? Ja väittääkö joku muka ettei hän kokenut paineita suorittaa tuolla sektorilla "kovien poikien" retostellesa seksikokemustensa määrällä? Jos väittää, niin en usko! Tai sitten olit yksi näistä "kovista pojista" 😉 Kenties olit kuin Kiefer Sutherland Lost Boysissa (1987)!  Tai sitten olit todellinen erakko. Itse olin lähempänä jälkimmäistä, kuin ensimmäistä, vaikka omassa mielessäni olinkin Lost Boysin David. Long story short, Serenityssä tätä kaikkea kuvattiin hienosti juurikin siitä lähtökohdasta, että kaikkea dialogia ja kaikkia tapahtumia sääteli/käsikirjoitti teinipoika. Vaan teinin, tai teinimäisen mielenlaadun omaavan aikuisen, mielestä elämä on jonkinlainen peli. Serenityä haukkuneille kriitikoille sanon: grow up! Tai erästä ystävääni siteeraten: "kuka kehtaa lähettää Chinaskille tällaista p**kaa!? Get real, get drunk!" Itse asiassa Serenityn päähenkilö noudattaa tätä ohjetta useampaankin otteeseen elokuvan aikana. Kovat kundit eivät tanssi, kenties he kalastavat tonnikalaa. 

Eli näillä puheilla ei kun katsomaan kyseinen leffa ja sitten tuonne alas kommenttikenttään kirjoittamaan miten väärässä minä olen! 😉  

Olen sanottavani sanonut tämän elokuvan puolesta!

Katsokaa myös Päiväni murmelina (1993); Edge of Tomorrow (2014); Predestination (2014), joka muuten varmasti heittää teidät perseellenne! Takaan sen!; The Lawnmower Man (1992); The Langoliers (1995); ja The Matrix (1999), mutta vältelkää Matrixin jatko-osia sillä ne katsottuasi et todellakaan ymmärrä tarinan juonesta yhtään enempää kuin ensimmäisen osan jälkeen! Väitän, että ymmärrät siitä vähemmän. 

Avot! 

Palataan!

Allekirjoittanut

The Author